Aivan tavallinen perjantai

Saanen kertoa tarinan viime viikon perjantaista. Kuten useina aamuina viimeisen viiden kuukauden aikana, heräsin läheisestä moskeijasta kantautuneeseen rukouskutsuun (yllä olevissa maisemissa). Nousin sängystäni, kävelin keittiöön. Hella päälle, kaurapuuro valmiiksi. Lusikallinen maapähkinävoita sekaan, ja mutteripannullinen kahvia kuppiin. Aamupalaa syödessäni kirjoitin parille kaverille viestit ja kysyin, mitä he aikovat viikonloppuna. Peseydyin, pukeuduin ja lähdin töihin.

Työpäivä sujui suhteellisen tavallisesti: sähköposteja, puheluja, raportteja ja kentällä kaksi haastattelua. Tapasin kiinnostavia ihmisiä ja kuulin kiinnostavia tarinoita. Osa niistä oli hyvin koskettavia. Opin paljon, ja iloitsin siitä. Tunsin myös pientä surua, mutta siihen on jo ehtinyt tottua.


Loppuiltapäivästä suuntasin myöhäiselle lounaalle eritrealaiseen ravintolaan. Paikan omistaa herttainen eritrealaisnainen, joka halaa minua joka kerta, kun astun ovesta sisään. Meillä on yhteistä kieltä vain swahilin alkeiden verran, mutta ne hymyt, joita vaihdamme...

Paikalla oli myös eritrealaisnaisen suloinen nelivuotias tyttärentytär Zara, joka kysyi heti selvällä englannin kielellä, oliko minulla puhelinta, jolla hän voisi pelata. Annoin hänelle puhelimeni, jota hän alkoi tottuneesti selata. Lopulta valokuvia minusta, Zarasta ja etiopialais-eritrealaiselle keittiölle tyypillisestä herkusta, injera-leivästä, oli puhelimessani muistona noin satakunta. Tässä niistä yksi.

Seuraavaksi Zara käveli ulos ravintolasta ja alkoi ottaa salakuvia ulkona istuvasta miehestä. Sitten hän kuvasi muutaman videopätkän meistä yhdessä kikattaen samalla hysteerisesti. Kun ystäväni, jonka oli määrä tulla ravintolaan minua tapaamaan, soitti, Zara vastasi puhelimeen ja puhui lugandaa (Ugandan yhtä puhutuinta kieltä). Se nauratti kaikkia meitä.

Ystäväni saapui, istuutui vastapäätä ja tilasi ambasha-leipää. Zara istui syliini ja alkoi letittää hiuksiani. Aloimme puhua ystäväni kanssa elämästä: pakolaisuudesta, ennakkoluuloista, odotuksista, perheestä, lapsista. Joimme kahvit ja totesimme, että eritrealainen (ja etiopialainen) kahvi on eittämättä maailman parasta. Alla kuva meistä kello kuuden maissa, kun injera on syöty ja kahvit juotu. Zara istuu sylissäni, ja ystäväni piirtää pöydän toisella puolella.

Maksoimme, hyvästelimme eritrealaisnaisen ja Zaran ja lähdimme verkkaiselle kävelylle, jolla ei ollut määränpäätä. Ohitimme kauppoja, ompelimoja, kioskeja ja pysähdyimme hetkeksi torin laitaan katselemaan vilkasta kaupankäyntiä. Moottoripyörätaksit ja autot ohittelivat meitä vuoronperään. Kävelimme järven rannalle ja katselimme hetken, kuinka lapset kylpivät vedessä auringon viimeisten säteiden alla lämmitellen. Ihailimme auringonlaskua. Pimeän tullen suuntasimme paikalliselle nuorisotalolle, jossa käynnissä oli räppikeikka ja talent show. Parhaita laulajia ja tanssijoita palkittiin, ja yleisö oli täynnä tanssivia ja nauravia ihmisiä eri taustoista.

Sellainen tarina päivästäni Nakivalessa, Ugandan vanhimmalla pakolaisasutusalueella, josta palasin juuri yhdeksän intensiivisen työpäivän jälkeen. Tällaisia hauskoja, opettavaisia ja kaikin puolin tärkeitä päiviä olen saanut viettää viimeisen viiden kuukauden aikana useita. 

Muutenkin olen ollut viime kuussa paljon liikkeessä. Vietin lomaviikkoni reissaten eteläisessä Ugandassa ihanan rauhallisella Bunyonyi-järvellä (kuva alla) ystäväni Ainon kanssa. Yövyimme päärannalta viiden minuutin venematkan päässä puisissa mökeissä, ja kanotoimme järvellä sekä vain olimme kaksi ihanan rauhallista päivää.

Sen jälkeen suuntasin ystäväni Noran kanssa rajan yli Ruandaan ja pääkaupunkiin Kigaliin. Vietin yhteensä neljä päivää kaupunkia tutkien, ja ihastuin siihen kovasti. Ruanda on monilla kehityksen mittareilla Ugandaa askeleen edellä, ja se todella näkyy katukuvassa. On puhdasta (niin kadut kuin ilmakin), rauhallista ja hiljaista. Jalkakäytäviä on joka puolella. Kaikki boda boda -moottoripyörätakseilla ajavat käyttävät kypärää, niin asiakkaat kuin kuskitkin. Yövyimme eräässä paikallisten taiteilijoiden ateljeessa (alla), joka sijaitsi keskeisellä paikalla, mutta heräsin silti joka aamu linnunlauluun. Ruandalaiset, joihin tutustuin, olivat kohteliaita ja sympaattisia, mutta varsin varautuneita -- hiljaisempia kuin ugandalaiset kollegani, ystäväni ja tuttavani. Saimme olla joka paikassa täysin rauhassa eikä kukaan tainnut kutsua meitä nimellä mzungu (swahilinkielinen sana, jota Itä-Afrikassa käytetään länsimaalaisista, ja jonka kuulen Ugandassa vähintään kerran päivässä). 

Vaikka Ruandan kiiltävän pinnan alla taitaa piillä myös ongelmia, Kigali oli virkistävä kokemus. Ja mikä hulluinta, siellä tuoksui Ranskalta. 

Työsopimustani on jäljellä tänään tasan kolme viikkoa. Se on haikean vähän. Päätin kuitenkin, etten lähde saman tien takaisin Eurooppaan, vaan jään pariksi kuukaudeksi Itä-Afrikkaan reissaamaan ja elämään poikaystäväni kanssa, ja jatkan samalla graduni tekemistä. Minun tulee aikanaan olemaan vaikeaa lähteä täältä. Tuntuu, että kiinnostukseni Afrikkaa kohtaan vain syvenee sitä mukaa, kun näen ja koen enemmän. Mutta onneksi tänne pääsee aina takaisin.